Boccia-kilpailuissa Kaarinassa pyyhkäisi itätuuli

Näin kävi, vaikka sisällä pelattiinkin, sillä mestaruuden vei Salo joukkueellaan Kari Keränen, Eero Oikarinen, Pentti Kääriäinen ja Matti Piironen. 

Tämä ei ole mikään tavanomainen "ritirilla" tuloksista. Minusta sen pilkuntarkan näpertelyn voi tässä iässä jo unohtaa. Ja lehdet eivät tule edes sellaista tekemään, pyytämälläkään. Tämä juttu on minun näkemykseni kisoista 15 vuoden kokemuksella.

Mutta sana kilpailu ei vanhene. Se saa suomalaisen (ainakin miespuolisen) silmät kirkastumaan ja otsarypyt siliämään. Ellei hänellä ole palloa heitettäväksi, hän heittää, vaikka saappaallaan. No pallojahan oli. Sillä Varsinais-Suomen piirin eläkkeensaajien boccian mitalistit ratkottiin Littoisten Monitoimitalolla. Joukkueita oli mukana 23 ja pelejä kertyi toista sataa. Toisena päivänä jatkoi 10 parasta.

Pieni Piikkiö toi taas kunniaa ja mainetta Kaarinalle. Sillä hopea- ja pronssimitalit taisteltiin "kotiin". Hienosti hopealle nousivat Leif Ekholm, Matti Jäntti ja Arvo Suomalainen. Minulla on ollut suuri ilo, saada harjoitella näiden mainioiden miesten kanssa. Joten olimme vilpittömästi iloisia heidän nousustaan. Vaikka pieksivätkin meidät, vähintään viisi kertaiset entiset mestarit (Seppo, Jarmo ja Kalevi).

Uusikaupunki palkittiin nelosena. Sijoituspeleihin ennenkin yltäneet Ikinuoret (Turku) ja Rusko, olivat siellä nytkin. Uutena kymppikerhossa oli Paimio. Mainittakoon, että Salolla ja Piikkiöllä oli kymmenen joukossa, kummallakin 3 joukkuetta.

Tällä menolla ei ole tulevaisuutta

Järjestelyt sujuivat vielä kohtuullisesti, mutta ulkopuolisista toimihenkilöistä on huutava pula. Tällä menolla ei ole tulevaisuutta. Ei voi olla oikein, että koko kilpailutoiminta on kahden henkilön varassa. Kyllä hekin, Seppo Paimento ja Jorma Syvänen haluaisivat kilpailla täysipainoisesti. Tarkoitan tällä ulkopuolisia toimihenkilöitä, jotka piirin tulisi järjestää. Nykyään on mahdollista, että yksi sairastuminen pysäyttää koko prosessin. Kahvilan naiset mukautuvat osaansa, mukisematta. Mutta kyllä Liisa Suomi, kahvilan vetäjänä, saisi sieltä kokoon varsin treenatun joukkueen. Salolla olisi kyllä kapasiteettia järjestää kisat, mutta kisamatkaa on pidetty liian pitkänä, muiden taholta. Voiko se nyt, kaksi kertaa vuodessa kaatua siihen.

Ymmärrän kyllä, että tämän tasoisissa kilpailuissa tarvitaan aina talkooväkeä. Se on tullut aina Piikkiön Eläkkeensaajilta. Mutta ilman Kaarinan kaupungin myötämielistä suhtautumista ei kilpailuista tulisi mitään. Pelikentät kahviloineen niin kesä- kuin talvikisoissakin ovat käytössämme. Tietäen Turun liikuntapaikkojen vuokrat, niin kyllä nyt pitäisi kellot jossain päin soida. Piirillä on h-hetki epäkohtien korjaamiseksi. Ettei käy kuin entiselle miehelle. Aikansa kun arvaili, kumpi se on. Niin kalsarien vaihtohan siinä tuli.

Kukaan ei jää yksin

Mutta paras viimeiseksi. Tuloksista viis, tärkeintähän on ystävät. Niitä kisoissa tavataan ja vaihdetaan kuulumisia. Vuosien varrella on tutustuttu. Ja sen hetkistä kunto tilannetta vertaillaan. Annetaan ystävän avautua pulmistaan. Ja lohdutellaan kovia kokeneita. Aina on joku joukosta poistunut. Muistelu on sydäntä särkevää, mutta kukaan ei jää yksin. Joukossamme on aina pelaamassa muutamia liikuntarajoitteisia. He ovat meille tasavertaisia. Tanssimaan ei heitä saa, huutamallakaan. Mutta heitot sujuvat tarkasti, asennosta riippumatta. Esimerkiksi mestarijoukkueen Eero Oikarainen oli yksi kisojen parhaimmista pelaajista, rajallisesta liikunnasta huolimatta.

Kiitokset kaikille. Tavataan taas syyskesästä, ilmeisesti Kultanummella.                  

Kalevi Pirttijärvi